OULUNSALO Se oli monen sattuman summa, että Lempi Koppström päätyi Oulunsaloon asumaan. Kuusamossa lapsuutensa viettänyt Lempi, omaa sukuaan Kallunki, päätyi ensimmäisen kerran Oulun kupeeseen vasta 18-vuotiaana.
– Vanhempi siskoni oli tullut tänne töihin Monoselle. Kun sisko rupesi hakeutumaan muualle, Monosen talon emännän Kuusamossa opettajana toiminut sisko ryhtyi kyselemään minua tänne, Lempi Koppström muistelee.
Töitä Monosen talossa oli useammallekin apulaiselle. Lempi Kallungin tehtävänä oli hoitaa taloutta – laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia. Perheen äiti kävi kaupungissa töissä. Tämä oli siskonsa tavoin opettaja. Monosen isäntä puolestaan hoiti maatilaa.
– Minun ei tarvinnut osallistua karjanhoitoon. Sitä varten talossa oli karjakko, Lempi huomauttaa.
Monosten talo oli keskeisellä paikalla, nykyajan mittapuulla arvioituna. Se sijaitsi Oulunsalossa lentokentäntien risteyksessä. Vuonna 1934 meno oli kuitenkin vähän hiljaisempaa niillä main.
– Hiljaista oli elämä silloin. Monosten talosta löytyi puhelin ja radio, mutta ei muuta. Muistan, että iltaisin kokoonnuimme aina kuuntelemaan radio-ohjelmaa. Se oli vähän erikoisempaa. Yleensä ohjelma oli jotenkin opettavaista ja liittyi taloudenhoitoon ja -pitoon, Lempi naurahtaa.
Kohtalo kuitenkin vei Lempi Kallungin takaisin Kuusamoon, tosin vain hetkeksi. Kolmisen vuotta Monosilla oltuaan Koppström päätti lähteä takaisin kotiseudulle.
– Oli lähdettävä, kun tuli sotahuuma. Alettiin puhua, että kohta se alkaa. Minulle tuli huoli, miten kotona pärjätään. Siksi lähdin Kuusamoon katsomaan kotiväkeä. Mutta kun pääsin sinne, en enää päässytkään sieltä pois. Sota oli jo alkanut. Se tuli sittenkin niin äkkiä.
Lähellä oli, että Lempi olisi päätynyt itsekin rintamalinjalle. Sinne haettiin kokkia, ja Lempistä oli tullut hyvä ruuanlaittaja. Vielä enemmän apua kuitenkin tarvittiin naapuritalossa. Perheen isä oli rintamalla, äiti oli sairas ja poika puolestaan kovin nuori. Lempin ja hänen sisarensa tehtäväksi tuli karjan kuljettaminen pois Kuusamosta.
– Sisko sai vastuulleen naapurin karjan, minä ryhdyin hoitamaan kotitilan lehmistä. Ja meidän oli lähdettävä viemään eläimiä kohti Rovaniemeä.
Evakkomatka kesti kuukauden päivät. Rovaniemeltä karjaa kävelytettiin Haukiputaalle. Siellä Lempi Kallunki tapasi jälleen kotiväkensä. Hän järkyttyi löydettyään äidin, isän ja lapset metsästä.
– Siellä ihmiset olivat keskellä katajikkoa ja metsää, hän muistaa vieläkin.
Haukiputaalla toiminut nimismies tuli siinä vaiheessa puhuttamaan karjanhoitajia. Hän neuvoi viemään karjan vielä etelämmäksi. Siinä vaiheessa Lempi uskaltautui avaamaan suunsa.
– Kysyin, etteikö olisi tietä, joka ei enää jatkuisi. Että Kuusamosta oli tehty jo kovin pitkä matka. Onneksi nimismies keksi paikan Haukiputaalta. Jätimme eläimet hoitoon Niskaselle.
Kotiväellekin löytyi katto pään päälle. Haukiputaalla kun Lempi kohtasi vanhan miehen, joka asui yksin isossa talossaan. Tältä Lempi uskaltautui pyytämään apua perheelleen.
– Se pappa otti sitten vanhempani taloonsa ja sanoi vain, että miksi et heti tuonut perhettäsi tänne. Mutta mitenkäs minä heti olisin niin tehnyt? Pitihän se lupa ensin pyytää.
Sodan aikana ja jälkeen Lempi Kallunki teki töitä useissa eri taloissa. Yksi työpaikoista löytyi tohtori Kiiamiehen taloudesta, tämän kesäasunnolta Haukiputaalta.
Työ vei Lempin myös Pudasjärvelle, missä hän hoiti paikallisen apteekkarin taloutta. Sieltä löytyi Lempille myös puoliso. Sotamies Jaakko Koppström kiinnitti hänen huomionsa, ja niin nuoret päätyivät naimisiin. Lempistä tuli Koppström, ja lapsiakin perheeseen tuli.
Koti rakentui ensin Pudasjärvelle Ikosenniemeen, mutta sen Koppströmit möivät pois muutaman vuoden kuluttua. Perhe lähti kohti Oulunsaloa ja perusti sinne uuden kodin. Jaakko teki töitä kirvesmiehenä ja Lempi jatkoi taloudenpitoa.
– Töitä tein aina siihen asti, kun jäin eläkkeelle. Milloinkahan se olikaan? Joskus 1970-luvulla, Lempi Koppström hymyilee.
Eikä elämä Oulunsaloon jäänyt. Lempi Koppström päätyi matkustelemaan, kun se mahdollista oli. Erityisesti mieleen ovat jääneet matkat Karjalaan ja Venäjälle, vaikka kyllä Ruotsi ja Portugalikin tutuiksi tulivat.
– Leningradissa oli niin kivaa, puhdasta ja mukavaa. Ja siellä oli kaikkea!
Sadassa vuodessa Suomi on muuttunut Lempin mielestä. Ei huonompaan, vaan parempaan suuntaan.
– Olen kasvanut sodan hälinässä. Nyt on niin rauhallista. Suomi on muutenkin mukavampi paikka. Ihmiset ovat rakastavampia ja suvaitsevaisempia. Silloin ennen asenteet olivat niin tiukkoja.
Elämänohjeita Lempi Koppström ei tiedä nuoremmilleen jakaa. Hänen kohdallaan elämä on mennyt omalla painollaan.
– Ei minulla nuorena ollut haaveita. Työ oli pääasia ja itsensä elättäminen. Jotta elämän saa kulkemaan eteenpäin, ei kärsi höllätä. Kyllä itse pitää johdot käsissä pitää.