Sau­li Pah­ka­sa­lo

Li­min­ka

Ei tai­da ol­la sel­lais­ta lu­mi­jo­kis­ta san­ka­ri­vai­na­jaa, jota Heik­ki Mart­ti­la, 86, ei oli­si ol­lut saat­ta­mas­sa ko­ti­seu­dun mul­tiin. Mart­ti­la Soh­vi-äi­ti oli opet­ta­ja ja lot­ta, min­kä vuok­si hän ha­lu­si osal­lis­tua eten­kin en­tis­ten op­pi­lai­den­sa san­ka­ri­hau­tauk­siin. Tal­vi­so­dan al­ka­es­sa kuu­den vuo­den ikään en­nät­tä­nyt Heik­ki oli ai­na mu­ka­na.

– Muis­tan sen­kin, kun Li­min­gan ase­mal­ta tuo­tiin ark­ku­ja he­vos­kär­ryil­lä. Seu­ra­sim­me poi­ka­jou­kol­la mi­hin ta­loon ne vie­dään, ny­kyi­sin Li­min­gas­sa asu­va Mart­ti­la muis­te­lee.

Tu­le­va­na lau­an­tai­na tal­vi­so­dan syt­ty­mi­ses­tä tu­lee ku­lu­neek­si 80 vuot­ta. Vaik­ka vuo­sia ei Mart­ti­lal­la ol­lut­kaan mon­taa, niin lop­pu­vuo­den 1939 ta­pah­tu­mat ovat jää­neet hä­nel­le elä­väs­ti mie­leen. Sik­si­kin, et­tä hän louk­kaan­tui eri­koi­ses­sa tie­lii­ken­ne­on­net­to­muu­des­sa.

Elet­tiin elo­kuu­ta, kun Heik­ki Mart­ti­la oli vel­jen­sä Ma­tin ja sis­kon­sa An­na-Lii­san vie­rai­lul­la tä­tin­sä ke­sä­pai­kal­la Paa­na­jär­vel­lä. Ko­ti­mat­kal­le Lu­mi­jo­el­la lii­ken­nöit­si­jä­nä toi­mi­nut Ei­no-isä oli saa­nut Li­min­gas­ta lai­naan Buic­kin.

– Kor­ven­suo­ral­la saim­me tik­ka­rit, joi­ta oli mu­ka­va lait­taa ik­ku­nas­ta ulos rä­pät­tä­mään. Vel­je­ni yl­lyt­ti isää­ni tes­taa­maan kuin­ka lu­jaa au­tol­la pää­see. Au­ton ovien sa­ra­nat oli­vat ta­ka­luu­kun puo­lel­la. Kun ryh­dyin avaa­maan ik­ku­naa, ava­sin­kin oven ja len­sin ulos. Jäl­jet ovat edel­leen pääs­sä­ni.

Pian ko­tiin­pa­luun jäl­keen Ei­no Mart­ti­la kut­sut­tiin yli­mää­räi­siin ker­taus­har­joi­tuk­siin.

– Isän läh­tö on jää­nyt sel­ke­äs­ti mie­leen. Lu­mi­jo­el­la jou­kot koot­tiin lot­ta­kah­vi­laan, ny­kyi­seen kun­nan­vi­ras­toon. Lin­ja-au­tom­me vie­tiin toi­saal­le ja isä läh­ti Kuh­mon suun­taan.

Mart­ti­la miet­tii, et­tä lap­sen sil­mis­sä sota näyt­täy­tyi jän­nit­tä­vä­nä seik­kai­lu­na.

– Äi­ti it­kes­ke­li pal­jon­kin. Mut­ta me po­jat lei­kim­me so­ta­leik­ke­jä. Mei­tä oli kym­men­kun­ta poi­kaa. Vel­je­ni ma­ju­ri­na ja me muut muil­la so­ti­la­sar­voil­la. Erään lei­kin päät­teek­si kant­to­ri Ku­ja­lan Pek­ka-poi­ka ylen­si mi­nut korp­raa­lik­si tais­te­lus­sa osoi­te­tus­ta ur­hool­li­suu­des­ta, Mart­ti­la nau­rah­taa.

Isän pois­sa­o­lo oli sil­ti Heik­ki Mart­ti­lal­le kova paik­ka.

– Olin isä­tön vii­si vuot­ta.

Mart­ti­lan eno, kau­ko­par­ti­os­sa pal­vel­lut lu­mi­jo­ki­nen Lau­ri Ot­sa­mo kaa­tui tal­vi­so­dan lop­pu­vai­hees­sa.

– Nel­jän mie­hen ryh­mä sai nis­ka­lau­kauk­set, sil­lä ve­nä­läi­set yl­lät­ti­vät hei­dät nuk­ku­mas­ta.

Tal­vi­so­ta kes­ti 105 päi­vää.

– Eräs ve­te­raa­ni ker­toi, et­tä so­dan lo­put­tua Vuok­sen ase­mis­sa ol­lei­den suo­ma­lais­ten aseet mah­tui­vat yh­teen re­keen. Jos sota oli­si jat­ku­nut, ei­vät he oli­si siel­tä pa­lan­neet, pit­kään so­ta­ve­te­raa­ni­työ­tä teh­nyt ja ve­te­raa­ni­su­ku­pol­vea haas­ta­tel­lut Heik­ki Mart­ti­la to­te­aa.