Luin jos­tain bud­d­ha­lai­suut­ta kä­sit­te­le­väs­tä teks­tis­tä hie­non me­ta­fo­ran: sil­mä nä­kee kai­ken ym­pä­ril­lään, mut­ta ei it­se­ään. Aja­tus­han on ko­ros­taa it­se­tut­kis­ke­lun tär­keyt­tä, mut­ta olen huo­man­nut, et­tä pelk­kä ym­pä­ris­tön nä­ke­mi­nen ei se­kään rii­tä. Täy­tyy myös ym­mär­tää nä­ke­män­sä, tun­tea ja si­säis­tää.

Kat­se jää her­käs­ti tar­ken­tu­mat­ta. Nä­em­me kai­ken, mut­tem­me kui­ten­kaan mi­tään. Pi­täi­si näh­dä met­sä puil­ta, kes­kit­tyä sii­hen, mik­si jo­tain ta­pah­tuu, mi­ten jo­kin on, ei­kä pel­käs­tään tyy­tyä to­te­a­muk­seen, et­tä jo­kin vain on.

Olen kehitellyt vedenkestävän sapluunan, jolla jokainen voi rakentaa oman coelholaisen kökkö­a­fo­rismin.

Tar­koi­tuk­se­ni oli kir­joit­taa sii­tä, mi­ten tär­ke­ää oli­si py­säh­tyä ja an­taa ar­ki­sil­le asi­oil­le ar­voa, mut­ta en­pä tie­dä. Unet­ta­vaa, vaik­ka­kin tär­ke­ää.

Näil­lä läs­sy­tyk­sil­lä voi­si sen si­jaan jo is­keä Pa­o­lo Co­el­hon mark­ki­noil­le! Olen ke­hi­tel­lyt ve­den­kes­tä­vän sap­luu­nan, jol­la jo­kai­nen voi ra­ken­taa oman co­el­ho­lai­sen kök­kö­a­fo­ris­min: lau­sah­duk­sen tu­lee ol­la kak­si­o­sai­nen, pil­kun erot­ta­ma. Se si­säl­tää eh­dol­li­sen to­te­a­muk­sen, jon­ka tu­lee täy­del­lis­tyä, jot­ta voi saa­vut­taa sen, mitä pil­kun jäl­keen – tai sitä en­nen – to­de­taan. Tätä voi toki va­ri­oi­da vaih­ta­mal­la lau­se­ra­ken­net­ta. Esi­merk­ki­nä,

Jos hy­myi­let kuin au­rin­ko, ilo­si läm­mit­tää mui­ta­kin.

Jos ra­kas­tat tar­peek­si ke­sää, on se tu­le­va luok­se­si joka päi­vä.

Et voi ol­la on­nel­li­nen, el­let ar­vos­ta sitä, mitä si­nul­la jo on.

Ei­kö noil­la jo myi­si muu­ta­man mil­joo­nan opuk­sen?

Jos liikaa jahkailee, pelkää tai velloo unelmissa, juna saattaa lähteä.

Suun­taan syys­kuun al­ka­jai­sik­si koh­ti uu­sia haas­tei­ta, ja tämä leh­ti jää näil­tä osin vii­mei­sek­si, jon­ka te­os­sa olen mu­ka­na toi­mit­ta­ja­na tai avus­ta­ja­na. Ku­lu­nut rei­lu vuo­si on ol­lut täyn­nä op­pi­mis­ta, it­sen­sä haas­ta­mis­ta ja ke­hit­tä­mis­tä! Kii­tän pää­toi­mit­ta­ja Sau­li Pah­ka­sa­loa ja koko Ran­ta­la­keu­den pop­poo­ta tu­es­ta ja en­nak­ko­luu­lot­to­muu­des­ta – mi­nä­hän tu­lin ta­loon vii­me ke­sä­nä yli­o­pis­ton pen­kil­tä vail­la ko­ke­mus­ta min­kään­lai­ses­ta leh­ti­työs­tä.

Eh­kä sii­nä on myös pien­tä ope­tuk­sen tyn­kää, kos­ka hy­vis­sä ta­ri­nois­sa­han on ai­na sa­no­ma – ja kos­ka Co­el­ho nyt tuli esiin ai­em­min, niin lai­na­taan nyt hän­tä, vaik­ka vä­hän pa­hoin­voin­tia ai­heut­taa­kin: ”Jos­kus si­nun täy­tyy va­li­ta kah­den vä­lil­tä: Sen, mi­hin olet tot­tu­nut tai sen, min­kä ha­lu­ai­sit op­pia.”

No niin, ei­kö­hän se rii­tä. On sii­nä to­tuu­den sie­men sil­ti. Jos lii­kaa jah­kai­lee, pel­kää tai vel­loo unel­mis­sa, juna saat­taa läh­teä. Sik­si kan­nat­taa hy­pä­tä kyy­tiin, vaik­ka jän­nit­täi­si niin, et­tei kah­vi­kup­pi­kaan pysy kä­des­sä.

Jos liikaa jahkailee, pelkää tai velloo unelmissa, juna saattaa lähteä.