Oon tä­hän jäh­met­ty­nyt pie­ni ih­mi­nen,

yön hä­my­ver­hoon kää­riyn omaan rau­haan.

En lii­kah­da­kaan ,mut­ta kuun­te­len,

vain ää­ne­tön­tä ään­tä,yö­tä lau­haa.

Lam­men pei­li­pin­taa ees­säin kat­se­len,

ei ku­vat len­nä,si­ni­tai­vas hoh­taa sii­nä.

Mun tun­ne­sii­vet vies­tin vie­vät si­neen sen,

ja toi­von,ter­vei­se­ni sii­hen lii­tä.

Ei lii­ku ruo­ho,kuk­kan­sa lum­me sul­ke­nut,

yö­saa­lis­ta­ja vi­lah­te­lee jos­sain.

On unen utu­maa­han tie­noo vai­pu­nut,

sen kui­kan huu­to kat­kai­see,kuin sitä kos­tain.

Kun­pa het­ki tämä voi­si jää­dä luo,

ois tum­mat pil­vet pii­lou­tu­neet täl­lä erää.

Käyn us­vaan las­keu­tu­vaan,aa­mun myö­tään tuo,

ja oo­tan mil­loin tuu­len hen­ki he­rää.

TUU­LA KA­RIN­KAN­TA