”Äi­ti, minä en jak­sai­si ol­la ai­na rei­pas”, to­te­si lap­se­ni tus­kas­tu­nee­na erää­nä päi­vä­ko­ti­aa­mu­na an­net­tu­a­ni hä­nel­le tut­tuun ta­paan läh­tö­ha­lauk­set ja -pu­sut sekä ke­hot­ta­es­sa­ni hän­tä ole­maan rei­pas päi­vän ai­ka­na. Lap­se­ni vas­taus tuli niin yl­lät­tä­en ja odot­ta­mat­ta, et­tä me­nin het­kek­si hä­mil­le­ni lap­sen näin fik­sus­ta, ai­kuis­ta he­rät­te­le­väs­tä kom­men­tis­ta.

Lap­se­ni kom­ment­ti he­rät­ti mi­nut poh­ti­maan sitä, mi­ten me ai­kui­set usein sa­nom­me lap­sil­le to­tut­tu­ja ja opit­tu­ja fraa­se­ja sen kum­mem­min enem­pää ajat­te­le­mat­ta mitä suus­tam­me edes pääs­täm­me. Sen si­jaan päi­vä­ko­ti-ikäi­nen lap­si oli tätä jo pi­dem­pään miet­ti­nyt ja sai sen lo­pul­ta ää­neen sa­not­tua.

Olen erit­täin tyy­ty­väi­nen ja lap­sel­le­ni kii­tol­li­nen, et­tä sain kuul­la vuo­sia sit­ten tuon kom­men­tin, sil­lä sen jäl­keen en ole enää kos­kaan ke­hot­ta­nut ke­tään las­ta ole­maan rei­pas. Kuu­los­taa eh­kä ra­jul­ta, mut­ta las­ta voi kan­nus­taa myös muul­la ta­voin ja toi­sil­la sa­noil­la, jot­ta hä­nen ei tar­vit­se ko­kea päi­vit­täin pet­ty­mys­tä omas­ta jak­sa­mi­ses­taan ja suo­riu­tu­mat­to­muu­des­taan, jos hän ei ky­ke­ne­kään miel­lyt­tä­mään van­hem­man, hoi­ta­jan, opet­ta­jan tai muun hä­nel­le tär­ke­än hen­ki­lön tah­toa. Kuka nyt ai­na jak­sai­si ol­la rei­pas, tus­kin ku­kaan. Kun sii­hen ei pys­ty edes ai­kui­nen, mik­si vaa­ti­sim­me sitä tois­tu­vas­ti lap­sil­ta. Huo­mi­oim­me­ko lap­sen edun ja oi­keu­det ar­jen kii­rees­sä ja tem­mel­lyk­ses­sä, vai ajaa­ko kaik­ki opit­tu, to­tut­tu ja omat toi­veem­me lap­sen hy­vin­voin­nin edel­le il­man lap­sen sa­nan saat­ta­mis­ta kuu­lu­vak­si.

Toi­me­li­as, pir­teä, ri­peä, oma-aloit­tei­nen ja ulos­päin­suun­tau­tu­nut ovat sa­nan ’rei­pas’ sy­no­nyy­me­ja. Ke­hot­ta­es­sam­me las­ta ole­maan rei­pas, hy­väk­sym­me­kö lap­sil­ta vain po­si­tii­vi­sia luon­teen­piir­tei­tä ja tun­tei­ta? An­nam­me­ko mah­dol­li­suu­den myös lap­sen toi­sen­lai­sil­le piir­teil­le ja tun­teil­le, mit­kä ovat myös erit­täin tär­keä osa lap­sen omaa iden­ti­teet­tiä ja kas­vua. Meil­lä van­hem­pi­na tai mui­na tär­kei­nä ai­kui­si­na on mer­kit­tä­vä roo­li ol­la lap­sen maa­il­mas­sa vai­kut­ta­mas­sa, mil­lai­sen ym­pä­ris­tön yh­des­sä hei­dän kans­saan muo­dos­tam­me.

Jän­ni­tys, in­to, ilo ja jopa pie­ni pel­ko on kä­sin kos­ke­tel­ta­vis­sa näin uu­den lu­ku­vuo­den al­ka­mi­sen kyn­nyk­sel­lä. Muis­te­taan elää het­kes­sä ja kuun­nel­la las­ta her­käl­lä kor­val­la uu­sien asi­oi­den ää­rel­lä. Kan­nus­te­taan ja roh­kais­taan toi­mi­maan, sil­ti pai­nos­ta­mat­ta ja vä­syt­tä­mät­tä, lap­sen oma iden­ti­teet­ti sal­lien ja hy­väk­sy­en.

Kir­kon ik­ku­nas­ta

Mari Hat­tu­nen

Kir­joit­ta­ja toi­mii Kem­pe­leen seu­ra­kun­nas­sa las­te­noh­jaa­ja­na ja on myös var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­ja­o­pis­ke­li­ja Ou­lun yli­o­pis­tos­sa.