On ja off piisaavat

03.11. 10:49

maailma on tänään liian monimutkainen. Keittiöstä lähtien joka paikassa on niin mahdottomia laitteita. Täytyy osata virittää, vääntää ja kääntää. Minulle piisaisivat käynnistys- ja saamutusnappulat. Kaikki muu on turhaa.

Viime viikonloppuna oli tulla vahinko vaarattomaksi luulemassani keittiössä. Syy oli minun. Jos keittiöön apujoukoksi komentamallani henkilöllä ei olisi ollut niin nopeita hoksottimia, tekisin nyt ruokaa toisenlaisissa ruokajoukoissa.

Uuni oli valmiina kuumenemassa, jotta supisuomalainen jauheliha-peruna-kasvispata pääsisi paistumaan. Säästäväisyysvimma oli iskenyt juuri sinä aamuna, joten aamupuuron jämät oli talletettu kohta meheviksi paisuvien sämpylöiden sisuksiin. Kala odotti vuoroaan. Perunamuusi höyrysi valmiina.

Piti vain viipaloida perunat.

Ei ollut tulossa vieraita, vain jälkikasvua odotettiin ruokapöydän kaunistukseksi. Olin saanut päähäni, että teen kerralla monenlaista. Jos ei syötäisi heti kaikkea, pistettäisiin pakkaseen. Viikon varrella sitten popsittaisiin.

Koska ihmisellä on vain kaksi kättä, piti huutaa apua perunaviipaleiden tekoon. Ei hätää, meillähän on uusi monitoimikone sen seitsemänlaisine terineen ja viiltimineen. Niillä onnistuisi kaikki.

Niin luulin.

Ensin kuumeni uuni, sitten avuksi hälyttämäni kaksilahkeinen ja lopulta minä. Käteni oli syvällä sämpylätaikinassa, kun olisi pitänyt heittää monitoimivärkin sisään perunoita. Siis viipaloitavaksi.

Semmoista huutoa en ole vähään aikaan kuullut. En edes omasta kurkustani. Kiire kun oli, yritin olla sukkela ja painaa liian suurta perunaa monitoimiaukon suusta alas ja tietysti veitsellä, joka sattui sopivasti käden ulottuville. Siinä hutakassa oli unohtunut jokin osakin pois.

Oikein ottaa vieläkin sydämestä, kun mietin, mitä olisi voinut tapahtua. Niin ei tietysti pitäisi sattua, mutta elävässä elämässä näyttää moni asia olevan mahdollista.

Muutaman kuukauden ikäinen ihmekone ei suostunut tekemään sitä, mitä sen piti tehdä. Tekniikan taituri yritti vääntää ja kääntää. Kone ei käynnistynyt. Tai välillä se kyllä sanoi että prrrr,-prrrr mutta heti kohta sammui. Piti olla koko ajan varuillaan, että ehtisi heittää oikealla hetkellä perunan sisään.

Ei tullut sillä hetkellä vahinkoa, mutta ihmekone saa olla tästä eteen päin rauhassa. Tyydyn käsikäyttöiseen perunanuijaan ja käsin hölskytettävään kermavaahto-astiaan. Ne ovat nyt parhaita ystäviäni.

mökillä odottaa iki-ihana, vanha sähkövatkain. Siinä on vain on ja off. Voi, miten kaipaan niitä.

Kaikki olemme vielä hengissä, vaikka vatkaimen terästä irtosi jo vuosia sitten pieni muoviosa. Sinne se meni vispipuuron joukkoon. Puuro tietysti syötiin. Kukaan ei huomannut asiaa ennen kuin seuraavalla vatkauskerralla. Mutta ruokaa ei heitetä hukkaan.

Rita Kumpulainen