Mikäpä se siinä!

02.11. 07:00

Mies oli asunut jo vuosia yksinään. Peräkamarin poika, sanoivat ihmiset. Kun oli muita sisaruksia vielä kotona, hänellä oli pirtin nurkassa sivustavedettävä. Päiväksi sängyn päälle levitettiin paksu raanu. Yöllä, pakkasöinä etenkin, laiha keho turvautui lammasroukopeitteeseen.

Jo vain tepsi. Ei tuntunut kylmä, ei vaikka ulkomittari vilkutti neljääkymmentä.

Lopulta mies sai oman huoneen vintiltä. Ikkunat alajuoksulle, suven tullen räystäiden alla pääskysten kuoro. Vinttihuoneeseen hän rakensi maailmansa.

Kesällä hän kantoi pihalle omaisuutensa, pöydän, kaksi tuolia ja senkin. Ne hän maalasi kaikki samalla värillä. Lempeän vihreäksi. Puusänky raahattiin pirtistä vintille. Vihreän pinnan sai sekin.

Kun äiti juoksutti vintin ikkunaan verhoja, poika hätisteli muorin pois. En mie perusta verhoista, sihisi hampaiden välistä.

Verhot huoneeseen kuitenkin ilmestyivät. Äiti ne kurkotteli paikoilleen, kun poika oli kalareissulla. Ei siitä tullut sen enempää sanomista. Verhot jäivät paikoilleen. Vihreä kukki niissäkin, koivunlehtiä ylhäältä alas.

Poika viihtyi yksin päivätolkulla. Mitä nyt piipahti alhaalla syömässä ja kahvilla. Muut ajat hän teki omiaan. Eniten häntä kiinnosti paksu kirjapino. Sukulaiset tiesivät hänen kirjarakkautensa, joten syntymäpäivä- tai joululahjaksi hänelle kiikutettiin kirja tai kaksi. Syrjäkylän mies oppi käymään säännöllisesti kirjastossa. Kun hän palasi kotiin, kantamus oli raskas. Nyt olisi taas muutamaksi viikoksi mieluisaa tekemistä.

Kirjasto oli hänen viikkojensa kohokohta. Kirjastoon hän tuli aina jotenkin nöyränä. Hyvä että ei kumartanut oven suussa tai pyytänyt anteeksi. Kun hän asioi virkailijan kanssa, hän puhui kuiskaamalla. Muita, äänekkäämmin puhuvia, hän katsoi ankarasti.

Mies oli tottunut yksinkertaiseen elämään. Hän ei viihtynyt kaupungin iloissa. Katulamppujen loiste oli hänelle kauhistus. Mieluimmin hän hakeutui omaan rauhaansa, kiirehti metsälle, joelle kaikkein mieluimmin.

Pimeä oli hänen tuttunsa ja hiljaisuus ystävänsä. Pimeää kesti vuodenkierrosta oman aikansa, mutta kun tuli valon vuoro, päivää piisasi kuukausikaupalla. Silmiä kivisti niin armottomasti, että kesäöinä piti vetää paksu viltti ikkunan eteen. Niin meni aurinko piiloon ja saattoi nukahtaa juuri sen, mitä kesäyönä tarvitsee.

Hiljaisuus ympäröi miestä suurimman osan vuodesta. Erämaan rauha oli hänen matkakumppaninaan myös viisi vuotta sitten, kun hän lähti viimeiselle matkalleen. Yhä odottaa porras tuttua astujaa, pihakeinu rakasta istujaa. Pääskysetkin itkevät ikäväänsä.

- Mikäpä se siinä, oli hänen mielilauseensa.

Rita Kumpulainen