Metsäkirkossa

28.09. 07:00

Paikka on tuttu. Lapsena se oli salaperäinen, kiehtova maailma, jonne pääsi vain aikuisten seurassa. Seisoimme tarkasti aidan toisella puolelle. Sisäpuolelle menivät vain aikuiset.

Lapsen silmin paikka näytti käsittämättömän suurelta. Ja miten kaukana se oli kotoa!

Kaikki aidan sisäpuolella tapahtuva oli suurta jännitysnäytelmää, johon toivoi joskus, sitten isompana, pääsevänsä mukaan.

Isän, isojen veljien, isojen siskojen, setien, tätien ja muiden kylän miesten ja naisten tehtävä näytti vaikealta, jopa vaaralliselta, mutta siitä huolimatta mielen täytti toive, että tuolla minäkin joskus olen, teen oman osani, osaan ja opin uutta. Opin kaiken vanhemmilta sukulaisiltani, isältä eniten, äidiltäkin. Opin tekemään sen, mitä suvussa on aina osattu tehdä.

Aidan raosta me pikkulapset tillitimme sisäpuolelle ollaksemme edes jotenkin mukana tärkeässä tehtävässä. Opimme, miten poro heitetään suopungilla kiinni. Opimme, miten poro saadaan maahan niin että se on valmiina merkittäväksi. Opimme, että tuo on Antti-sedän ja tuo tuossa on isän poro.

Kun ohi juoksi oma poromme, ja me tunnistimme omamme, se teki meistä enemmän osallisia yhteisestä työstä, jostakin tärkeästä. Olimme kasvaneet monta senttiä yhdessä hujauksessa, lähemmäksi aikuisuutta.

Kun oppi oman poromerkkinsä ulkoa tai edes sinne päin, oli otettu suuri askel suvun omassa näytelmässä. Kaiken näkee jo kaukaa. Ei tarvita suurennuslasia. Kaikki on kirjattu omaan muistikorttiin, omaan pääkoppaan.

Ei se niin mennyt. Aitaus osoittautui liian pieneksi, ja erotus siirrettiin kauemmaksi kylän pinnasta. Pian se oli kouluikäisten silmien ulottumattomissa. Mutta porot nulkkasivat edelleen, vasan korviin tehtiin tarvittavat merkinnät, veri tihkui, mutta vain vähän, minkä jälkeen eläin jatkoi taas juoksuaan, kohti emon turvallista kylkeä, syntymähaju tunnisteena, varmana oppaana vaikka sysimustassa yössä.

Lapset kasvoivat aikuisiksi. Osa pääsi edelleen merkitykseen ja erotukseen, mutta osa vieraantui ikivanhasta perinteestä ja pääsi enää aniharvoin osalliseksi suvun vuodenkierron tärkeistä tapahtumista.

Vanha, tuttu näytelmä on jo melkein unta. Mutta minä haluan mukaan. Haluan kurkistaa aidan raosta, yritän tunnistaa merkit, kuuntelen miesten huutoja, naisten naurua, pikkulasten elämänmakuisia kiljahduksia.

Haluan tuntea tuoksun ja tunnelman.

Aita on vuosien mukana lahonnut. Enää ei ole sisä- ja ulkopuolta. Männyt ja koivut pinnistelivät ylöspäin siinä kohdassa, missä ennen juoksivat porot ja työskentelivät miehet ja naiset rinta rinnan.

Aidakset ovat harmaantuneet. Sivelen kaunista pintaa, suutelen rosoista poskea, suljen silmäni ja saan itseeni paljon eilistä. Menen makaamaan keskelle kenttää, samaan paikkaan, missä pikkuporoni ennen juoksivat. Ihmettelen taivaan pilviä, korkeana kohoavia kuusen latvuksia, muistojen kirjavaa merta.

Tallennan kaikki sisällen, maani, ihmiseni, tuulen ja sateen. Taivas kaiken yllä.

Rita Kumpulainen