Inhorealistiset Urheilijat ry

25.01. 07:00

Mietinpä jälleen kerran iltalenkin päätyttyä, miksi urheilu ja liikunta on niin vaikeaa? Ja miksi siitä ei tule yhtään sen helpompaa - koskaan? Vaikka kuinka aika kuluisi ja ikää tulisi lisää ja kenties viisastuisikin.

Selvästi jotkut kuitenkin kokevat iloa urheillessaan, sillä liikuntaseuroista löytyy toinen toistaan hyväkuntoisempaa väkeä. Kilvan osallistujat ihastelevat toistensa hankintoja: Kuka on löytänyt nastalenkkarit kaupasta?

Huonokuntoisia ja urheilua inhoavia ihmisiä ei seurojen riveistä kuitenkaan löydy, vaikka kuinka etsisi. Juuri heille liikunta kuitenkin olisi tarpeen ja hyväksi.

Tosin ei ole ihme, että heidän osanottonsa jää vähäiseksi. Heillä ei ole mitään yhteistä treenattujen kanssakuntoilijoiden kanssa. Hehän ovat tulleet kohottamaan kuntoaan, joka toisilla on jo huipussaan. Heillä ei myöskään ole pisaran vertaa ymmärrystä välineistä, joita ilmeisesti ja ehdottomasti tarvitaan. Kun toiset jakavat lajivinkkejä keskenään, ovat he niin kovin ihmeissään ja yksin. Eikä tyhmiä kysymyksiä voi ammattilaisten joukossa esittää.

Onko ihmekään, jos epäurheilullisen kokeilijan harrastus loppuu lyhyeen?

Yhdistysten luvattuun maahan Suomeen tarvittaisiinkin vielä yksi yhdistys, joka kokoaisi kaikki epäurheilijat yhteen.

Siinä yhdistyksessä jumppatunnilla saisi käydä reikäisissä verkkareissa ja 20 vuotta vanhassa t-paidassa.

Ohjaaja kannustaisi nostamaan käsiä ja jalkoja, mutta kertaakaan hän ei erehtyisi sanomaan 10 minuuttia kestäneen ensitreenin jälkeen:

– Pian te jaksatte vielä enemmän.

Ei, jumppatunnilla iloittaisiin jokaisesta sekunnista, jonka jaksaisi kättään heiluttaa, koska ne sekunnit olisivat tuskallisia, epämiellyttäviä ja inhottavia ja kaikki sen ymmärtäisivät.

Peilit olisi kielletty niin jumppa- kuin kuntosalilta, jotta kukaan ei voisi seurata puutteellista suoritustaan peilistä. Mikään ei ole niin luotaantyöntävää kuin todellisuus, joka peilistä heijastuu.

Nautinto olisi kaukana hiihtokoulusta, mutta kaikki osallistujat kävisivät siellä tunnollisesti. Miksi? Siksi, että kertaakaan ei erehdyttäisi kilpailemaan sen enempää nopeudessa kuin tyylissä. Opettaja itsekin saattaisi kirota pari kertaa, kun viiden kilometrin lenkki osoittautuisi harvinaisen ikäväksi. Lenkillä ei tarvitsisi jutella kenenkään kanssa, koska kukaan ei jaksaisi hiihtää kilometriä puuskuttamatta raskaasti.

Eikä kukaan erehtyisi intoilemaan siitä, että liikunta ja urheilu on hauskaa. Se olisi kaikille osanottajille todellista tervanjuontia, jota harrastettaisiin vain ja ainoastaan siksi, että sitä täytyy harrastaa.

Selvää olisi, että yksikään aiemmin urheilua harrastanut ihminen ei saisi osallistua harjoituksiin ja tunneille. Ei kertaakaan. Hän todennäköisesti onnistuisi pilaamaan tunnelman pirteydellään.

Ja ei, näillä liikuntatunneilla ei valitettaisi liikunnasta. Olisi niin itsestään selvää, että hauskaa ei ole kenelläkään.

Inhorealistiset Urheilijat ry odottaa enää vain perustamistaan. Ottakaa yhteyttä, jos haluatte liittyä joukkoon.

Tiina Haapalainen