Erilainen elämä

19.12. 13:40

Olen osannut odottaa puhelua pitkään. Olen ajatellut tulevaa viestiä monta kertaa päivässä. Silti kun soitto tulee, se yllättää minut.

Seison kauppakeskuksen ostosparatiisissa. Mainoslaulut tunkeutuvat laukkuni sisälle, taskuihini, olkapäilleni. Joka puolella on täysi meno päällä, ihmisiä niin paljon, että meinaan sekaantua omiin raskailta tuntuviin jalkoihini.

 – Sisaresi nukkui pois tänä aamuna.

Ymmärrän joka ikisen sanan, mutta silti pyydän, että asia sanotaan minulle uudestaan ja uudestaan.

Kuuntelen ikävää. Kuuntelen tulevaisuudensuunnitelmia, jotka haihtuivat nopeasti.

Ei tullut sellaisia vuosia, joita kaikki toivovat itselleen. Turvallista, tasavertaisina arjen polkua kulkemassa. Yhteisiä matkoja, hetkiä keittiössä ja pyykkituvassa, maalaustelineen ääressä ja musiikkihuoneessa, pihakeinussa ja kauppajonossa. Välillä myös riitoja, erimielisyyttä siitä, kumman sukulaisten luokse nyt mennään, maalataanko vierashuoneen seinät vai tapetoidaanko.

Vuodet riistivät rakkaan ihmisen sellaisella voimalla, että pitkistä päivistä huolimatta kaikki tuntuu olevan nyt liian nopeasti ohi. Ensin katosivat sanat, sitten jalat. Jäljelle jäi kuihtuva keho ja paljon avaamattomia kysymyksiä.

Mutta rakkaus on ihmeellinen. Mies hoiti vaimoaan lämmöllä, teki arjen niin hyväksi kuin mahdollista. Hän laittoi yhteisen kodin viihtyisäksi, osti ja luki kirjoja, luki vaimolleenkin monta kertaa päivässä. Hän tilasi lehtiä ja luki niistäkin puolisolleen uutisia maailman menosta. Hän rakasti kaunista musiikkia ja hankki uutta, jotta vaimokin pääsisi omille mielenmatkoilleen, ensin tutussa nojatuolissa, kohta jo pyörätuolissa.

Hän keskusteli vaimonsa kanssa paljon, jutteli, vaikka enää ei ollut sanoja. Hän harjasi tukkaa, rasvasi kädet ja jalat, silitti poskea, syötti ja nosti sänkyyn. Yöllä hän kävi katsomassa, että kaikki on hyvin.

Sitten tuli päivä, että oli tehtävä iso päätös. Kaksi viikkoa kotona ja kaksi viikkoa palvelukodissa. Silloinkin hän kävi joka päivä vaimonsa luona syöttämässä, juttelemassa, pitämässä kädestä. Aika riensi ja edessä oli päivä, että sairaalan vuodeosastosta tuli uusi koti. Sairaalansängystä tuli oma pieni maailma. Kaikki muu jäi.

Suunnittelemme hautajaisia. Hän puhuu vaimostaan niin kuin tämä olisi vielä hänen rinnallaan. Hän sanoo, että punaisesta mekosta vaimo tykkää eniten. Hän miettii, kuinka nopeasti vaatteet ja muut vainajan tavarat pitää viedä pois.

Kuuntelen heidän tarinaansa. Olen kuullut sen monta kertaa. Ensimmäisellä tapaamisella, joka oli puhdas sattuma, sisko kirjoitti kauppalapun toiselle puolelle mielirunoilijansa mielirunon, Kaarlo Sarkiaa. Ryppyisen paperin hän antoi tulevalle miehelleen.

Sama runo kirjoitetaan nyt muistoseppeleeseen. Se on talletettu myös sydämen pohjaan, jossa yhteiset vuodet loistavat elämän kultakimpaleina. Nekin aamut, kun mieli oli täynnä kysymyksiä ja illat, kun silmät täyttyivät kyynelistä.

Nuku rauhassa, sisko rakas.

Rita Kumpulainen