Elävässä maisemassa
15.02. 07:00
Sain kokea pari viikkoa sitten unohtumattomia elämyksiä. En matkustanut muille maille vierahille, mutta vajaat 300 kilometriä siihen tarvittiin. Maisema oli ennestään tuntematon, samoin ihmiset, mutta kuinkas sitten kävikään?
Pakkanen teki suomalaisen maalaismaiseman silmiä hivelevän kauniiksi. Vitivalkoiset lumihanget, taloja harvakseltaan, utelias savu kohti taivaita pyrkimässä. Ihmisiä siellä täällä. Selviä elämisen merkkejä kaikkialla.
Tuolla puksuttaa vastaan traktori. Eihän vain kuski jäädy tuimassa pakkasessa? Postipalveluauto tekee päivittäistä kierrostaan. Tavarat kulkevat kauppoihin täälläkin, vaikka eletään kaukana kaikesta. Ei sentään ei missään, ei edes jumalan selän takana, vaan keskellä supisuomalaiseta maaseutua, jossa uskotaan edelleen tulevaisuuteen, vaikka nuori väki etsii varmempia elämisenmahdollisuuksia maalikylistä, mieluusti kaupungeista.
Minut maisema hurmasi täydellisesti. Melkein harmittelin sitä, että olin niin pian perillä. Olisin niin mielelläni ihaillut uudestaan ja uudestaan mäkiä ja peltoja, järven jäitä ja talorykelmiä.
Olisin astunut ulos autosta ja vetänyt itseni täyteen puhdasta ilmaa. Olisin maalannut sieluuni suomalaisen maiseman kaikki elementit. Haukkuuko jossakin koira? Millaiselta tämä kaikki maan päällinen paratiisi näyttäisi kesämekossaan, kun järvi lainehtii puhtaine vesineen, lapset kiiruhtavat uimaan, väki rientää aamun koittaessa pellolle ja taas illan tullen kotia.
Mutta haaveilut piti jättää myöhemmäksi. Ei kyllä ollut valittamista sittenkään, kun kolkuttelin rakkaan ystäväni kotiovella. Monet halaukset siinä halattiin, pyyhittiin poskelta muutama kyynelkin. Sitten pääsimme jutun alkuun. Siitä ei meinannut loppua tulla. Puhuttiin läpi ilot ja surut. Ihmeteltiin elämänpolkuja, jotka vievät yhteen ja taas hetkeksi erottavat.
Olimme yhtä mieltä siitä, että elämä on ihmeellinen eikä yhtään hetkeä saa jättää elämättä. Itkut on itkettävä, kun on itkun aika, mutta kun tunnemme ilon kuplivan sisällämme, sitäkään ei saa kahlita. Itku ja nauru kulkevat käsi kädessä. Aina emme edes ymmärrä, milloin itku vaihtuu nauruksi ja nauru itkuksi.
Itku ja nauru ovat sisaria keskenään, erottamattomat ja molemmat ihmisen elämään olennaisina kuuluvat.
Eipä ole tällä tytöllä ollut aikoihin kahden päivän aikana sellaisia aitoja elämyksiä tarjolla kuin keskisessä Suomessa Kinnulan kunnassa. Muholan pieni sivukylän koulu toi elävästi mieleeni oman ensimmäisen kouluni. Näin itseni eturivissä, pienenä ujona lettipäänä. Kaikki niin uutta ja ihmeellistä, pelottavaakin.
Nurmelan koululla oli hieman enemmän ison opinahjon tuntua, samoin yläkoulun ja lukion puolella, mutta upeita hetkiä sain elää sielläkin kinnulalaisten lasten ja opettajien kanssa ja kulttuuri-illassa kuntalaisten kanssa viettää. Olin oman paikkansa tuntevien ihmisten maailmassa, missä omia juuria arvostetaan, mutta annetaan arvo vieraillekin tuulille.
Sinne minut kutsui äidinkielenopettaja Eija Pelkonen, tämänkin lehden palstoilla tutuksi tullut topakka nainen. Niin mielenkiintoisia hetkiä meillä oli, että uudet suunnitelmat muhivat jo mielen pohjalla.
Lähetän lämpimät halaukset pikkukokille Selmalle, joka valmisti meille herkkusyötävää, ja tietysti Urholle, oivalliselle valokuvaajalleni, jonka taitoja tulen vielä varmasti tarvitsemaan.
Rita Kumpulainen
