Olen erilainen
01.02. 10:24
Sekoitanpa oman lusikkani ajankohtaissoppaan.
Monissa vaaleissa on tähään ikään mennessä ehditty äänestää. Vain kerran olen jättänyt käyttämättä äänioikeuttani. Se tapahtui nuorena lukiolaisena, kun olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle.
Lapsuudenkodissani isä ja äiti muistuttivatt jälkikasvuaan äänioikeuden merkityksestä, mutta lukiolaisen äänestyspaperit olivat mitä todennäköisemmin menneet lapsuudenkodin osoitteeseen, eikä niitä kukaan sieltä minulle lähettänyt. Isä oli juuri kuollut, ja äidillä oli riittävästi muutakin miettimistä.
Seurasin jo silloin aktiivisesti kotikaupunkini Kemin yhteiskunnallista tilannetta, mutta käyttämättä jäänyt äänioikeus harmittaa minua edelleen. Sen jälkeen olen pitänyt tiukasti huolen siitä, että äänestyskopilla tulee käytyä.
Niin tapahtuu nytkin. Tai ääni on jo mennyt, kun ennakkoon äänestäminen on tehty niin helpoksi. Meitä oli heti pitkäksi jonoksi Zeppelinin keskustorilla. Olin osa mielenkiintoista näytelmää. Torin reunoille kerääntyneet ihmiset seurasivat silmä tarkkana alkuvuoden merkittävimmän tapahtuman kulkua.
Olin yhtä hymyä suoritettuani kansalaisvelvollisuuteni. Syytä valoisaan mieleen oli monia.
Hyvä fiilis tuli ensinnäkin siitä, että vaalitoimitsijat keskustorilla olivat nuoria, sympaattisia ihmisiä. He palvelivat kansalaisia asiallisen rennosti. Käytöstavat olivat kohdallaan.
Tuli tietoisuus siitä, että näistäkin nuorista naisista ja miehistä kasvaa hyviä isänmaan ja maailman rakentajia. Heitä me tarvitsemme.
Varhaisin vaalimuistikuvani liittyy alakouluaikaan. Olin ekaluokkalainen, kun äiti ja isä saapuivat äänestämään koulullemme. Tänään mietin sitä, miten nopeasti ympäristö vaikuttaa pieneen lapseen. Miten luottavainen lapsen mieli haavoitetaan?
Minä, pieni saamelaistyttö, olin aloittanut syksyllä koulutieni. Kuukausien mittainen ero äidistä ja isästä ja kodista oli alkanut, eikä pikkutyttö ymmärtänyt, miksi kotiin ei pääse, miksi kieli, jota koulussa puhutaan, ei ole sama kuin kotona.
Eräänä päivänä näin koulun pihalla kaksi tuttua hahmoa, lapinpukuiset vanhempani.
Mieleni olisi tehnyt juosta heidän syliinsä, mutta kun toiset nauroivat ympärillä isän ja äidin erilaisia vaatteita, minäkään en uskaltanut ilmaista, että nuo kaksi ovat elämäni tärkeimmät ihmiset, isä ja äiti.
Itkin sisälle päin ja häpesin. Muistan oikein hyvin sen, miltä häpeä tuntuu. Häpeä siitä, että olin kieltänyt omat vanhempani, minä seitsenvuotias pikkutyttö.
Tänään iloitsen monista ajankohtaisista asioista. Iloa tuottaa esmerkiksi se, että tämän päivän nuoret ovat ilmiselvästi ymmärtäneet, mitä tarkoittaa mielipiteen ilmaus.
Nuorten vaikuttamisen halussa on jotakin uutta, hyvin raikasta, eityisen positiivista.
Se antaa toivoa, että emme sulkeudu vain omien seiniemme sisälle. Näemme, että ihmiset ovat erilaisia, mutta siitä huolimatta meillä kaikilla on samanlainen ihmisarvo. Toinen toisemme kunnioittaminen opitaan kotona.
Kun sen oppii, se säilyy läpi elämän kestävänä voimana.
Rita Kumpulainen

